On vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. En meinannut uskoa millään, että miten kauan! Ehkäpä  tuo kolmisen vuotta väliä kuvastaa ihan oikein elämääni ja tunnelmiani, vaikkei sitä sanoiksi ole tullut puettuakaan.

Että mitäkö uutta olen nyt oppinut?

Minä, eläkeläinen, päätin siis viime vuodenvaihteessa oikeasti jäädä vapaalle. Päätin pistää elämäni uusiksi, kaikinpuolin. Jätin kaiken sitovan yhdistystoiminnan ja pöläytin yksityiselämänikin uuteen uskoon, eli takaisin itsenäiseen elämään. Mielsin itselleni, että tämä vuosi on sitten kuin testivuosi. Kuulostelen miltä kaikki tuntuu.

Hyvin on aika kulunut ilman minkäänlaisia sitoumuksia suuntaan tai toiseen. Olen oppinut nauttimaan olostani. Olen oppinut senkin, ettei tarvitse pitää varsinaista siivouspäivää, vaan siivoilen kun siltä tuntuu. En väkisin väsymykseen asti, vaan vaikka pienen osan kerrallaan. Enää en stressaa kun joku piipahtaa yllättäen kylässä. Talo elää tavallaan ja vieraat käyvät ajallaan. Jossakin näin vitsin missä mummeli istuksi kiikkustuolissaan ja tuumasi, ettei tee pikasiivousta kun ystävä tulee käymään, vaan antaa huushollin olla sikin sokin. Sillä kun ystävä menee  omaan kotiinsa, hän voi ajatella oman kotinsa siisteyttä ja tuntea itsensä niin hyväksi ihmiseksi. Että silleen..

Olen oppinut tuntemaan senkin, että miten hyvältä tuntuu, kun saan Ikean kassillisen täyteen tavaraa joilla ei ole minulle välttämättä tarvetta ja saan sen vietyä lähetyksen kirpputorille.

Joillekin tapaamilleni puolitutuille  näyttää olevan vaikeaa ymmärtää, että ilman kalenterin täyttämistä menoilla voisi nauttia olostaan. Mutta, kun kuuntelen heitä, kalenteriorjia, niin eivät he oikein onnellisilta vaikuta. Päivastoin, valittamiselta se kuulostaa.

 Niinhän se on, että jos ei osaa sanoa ei, niin homma paisuu kuin pullataikina. Itselläni ainakin oli vapaaehtoistyössä, että ajatukset alkoivat olla kuin omaa yritystä pyörittävällä.

Töissä ollessani laitoimme työkaverin kanssa täyden vesisankon käytävälle ja kun jompi kumpi ei meinannut malttaa lopettaa töitä virka-ajan päättyessä, komensimme toisiamme käyttämään sormea vesisankossa ja katsomaan olemmeko korvaamattomia. Se oli töissä se.. Ja totesin tämän testivuoden aikana, että sama pätee vapaaehtoistyössäkin, pitää malttaa antaa tilaa toisillekin.

Nyt nauttimaan joulun odotuksesta turhia stressaamatta, samaa tunnetta toivon sinullekin!

 

 

Pitihän sitä kokeilla, lapsuusaikaista ajanvietettäni. Olin kerännyt jo toista vuotta kynttilän jämiä ja kananmunakennoja tänne mökille ajatuksena tehdä niistä sytykkeitä pirtin ja saunan uuniin. Se olikin ihan mukavaa askartelua. Nyt niitä on täksi kesäksi ja varmaan ensi kesäksikin. Tällaista sytykeaskartelua ei kylläkään tehty minun lapsuudessani. Oli kyttilän jämiä, muttei munakennoja. Kananmunat käärittiin kaupassa yksitellen paperiin ja ja sitten paperipussiin. Sitten jännättiin montako säilyi ehjänä kotiin saakka. 
Siinäpä sytykkeet tehtyäni jäi pieni määrä sulaa steariinia ja muistui mieleeni miten mukavaa oli lapsena tehdä steariinikuvia. Etsin lehdistä kivoja kuvia, valutin steariinia kuvan päälle ja annoin kuivua. Se oli mukavaa puuhaa. En minä sulatellut steariinia sen kummemmin missään erikseen, vaan tuli kynttilään ja siitä tippa kerrallaan kuvan päälle. Kummasti sitä osasi tulenkin kanssa leikkiä niin ettei vahinkoa tullut. No, onhan sitä monta muutakin asiaa jotka tulee mieleen omasta lapsuudesta, että mitenhän sitä hengissä selvittiin.
Tässäpä lapsuusmuiston verestystä nykyaikaan: Robinin steariinikuva Pirkka-lehden kannesta.

Kyllä se tuo aika vierähtää.. monista asioista on mennyt jo se puoli vuosisataa ja enemmänkin.
Mökillä säilyttelen lapsena haalimiani koriste-esineitä. Muutamilla on jo ikää yli kuusikymmentä vuotta.

Nämä kipsiesineet raahasin markkinoilta mukaani puoliväkisin. Olivat jo silloin viallisia mutta ei se minua haitannut. Menimme äidin kanssa markkinoille, mutta markkinat oli jo lopuillaan ja kauppiaat siivoilivat kojujaan. Huomasin roskissa kolme kipsikoristetta: Saksanpaimenkoira jolta oli kuono vioittunut, tyttö jolta oli jalat poikki ja tyttö ja poika  kanootissa josta oli kanootin toinen pää katkennut. Ei ne viat minua haitanneet ja kun kauppias sanoi että saan viedä ne niin eihän siinä äidin auttanut kuin suostua. Keräsin esineet hameeni helmaan, istuin äidin pyörän tarakalle ja niin mentiin kotiin.

Moni sanoisi, että roskiin vaan, mutta minä en. Kyllä ne vaan saa olla mökin yläorrella muistuttamassa siitä onnen tunteesta kun minä sain ne!  Koira koki vuosien saatossa kovia kun unohtui mökillä ikkunan ulkolaudalle talveksi. Maalit rapisi irti ja korvat typistyi ja etutassutkin vähän kärsi. Sitäkään en raski heittää pois vaan elättelen ajatusta että joku kaunis päivä korjailen ja maalailen koiran kuntoon. Niinpä tänään olenkin kaahlannut netistä ohjeita miten kipsitöitä voisi korjailla. Nyt tiedän sen.. noin ajatuksen tasolla..toteutus onkin siten erikseen.

 

Olipas eilen mukavaa katsottavaa telkkarissa kun Esko Valtaoja oli  Helil kyläs. Joku aika sitten oli poikani perhe lomailemassa luonamme mökillä. Jostakin tuli mieleeni avaruuden  musta aukko ja kun tiesin poikani kiinnostuksen avaruuteen pyysin selittämään sitä minulle. Ja sainkin minullekin tajuntaan menevää selitystä. Ei se musta aukko ollutkaan kummallinen viemäri, vaan jokin kiinteä painuu kasaan ja kun tarpeeksi tiivistyy niin alkaa vetää kaikkea magneetin tavoin puoleensa jne jne.. en minä sitä osaa teille selittää.. kysykää viisaammilta. Minulle se vaan tuli ajatuksissani ihan ymmärettäväksi.
Tuli tässä myös mieleeni kun kerran olin yksin mökillä. Alkoi sataa vettä, sade koveni ja koveni ja alkoi outo humina. Satoi aivan vaakasuoraan ja niin tiheästi että en nähnyt pihalle kuin pari metriä. Tuijotin ikkunasta ulos ja korvissa humisi. Tuli kammottava tunne, ajattelin että nyt taisi maapallo lähteä kiitoon. Aivan epätodellinen, ahdistava tunne. Sitten se ykskaks loppui, yhtä äkkiä kuin alkoikin. Menin pihalle katsomaan, kaikki näytti olevan kunnossa pihalla, mutta sitten huomasin ulkohuussin takana naapurin puolella paksun männyn katkenneen ja naapurin metsään oli tullut pitkä aukko, kuin olisi tienpohjaa varten raivattu. Taisin olla trombin sydämessä. Toisen kerran satuin trombin lähelle kun poikani leikki pihan hiekkalaatikolla. Kuulin kun tuli outo tuulen humina ja huomasin kadun toisella puolen puiden taipuvan kapealta alalta. Tempaisin pojan syliini ja lähdin juoksemaan sisälle. Päästyämme terassille nähtiin kun hiekkalaatikon kaikki hiekat ja lelut nousuvat korkealla ilmaan. Samassa hiekat putosivat suoraan laatikkoon takaisin mutta lelut, iso muovinen kuorma-autokin. lähti tuulen matkaan ja niitä löytyi sitten kadun toisesta päästä. Mitenhän pojan olisi käynyt jos en ennättänyt juoksuttaa terassille. Ainakin varmasti olisi ollut silmät ja korvat hiekkaa täynnä.  Onneksi meillä Suomessa on vain trombeja.

Nyt on siileilläkin ruokasali. Saavat rauhassa sateelta ja muilta häiriöiltä herkutella. Ikkunan läpi on minunkin hyvä seurata onko ruokaa tai ruokailijoita. Laitan siileille liotettuja koiranraksuja, koiranmakkaraa tai kissanruokaa, tai kaikkea niitä sekaisin. Nyt jauhoin myös pähkinöitä sekaan. Vettä ei ruokasalissa ole tarjolla mutta sitä on lähistöllä kupeissa ja ranta on lähellä. Ensimmäiset siilit tulevat illalla kahdeksan maissa oottelemaan ruokaa ja viimeiset käy aamulla aikaiseen. Minua huoletti keväällä että miten siilit on talvehtineet ja löytäneet ruokaa, kun tulvan takia ei mökille päästy normaaliaikaan, vasta noin kuukautta myöhässä. Mutta kaikki hyvin. Olenpahan oppinut paljon asioita luonnon siileistä ja niiden  hoidosta kaahlatessani eri nettisivustoilla. Mietiskelin sitäkin, että paljonko siilillä on piikkeja. Sillä on piikkejä 5000-7000 kpl ! Aika paljon, en arvannut oikein, kun ajattelin niitä olevan muutamia satoja. Siilin poikaset syntyvät piikittöminä mutta piikkejä alkaa ilmestyä jo tunnin kuluttua syntymästä. Niin luin Ranua Zoon sivuilta. Siilitietoutta parhaiten saa  www.siilikiikarissa.fi -sivuilta.