Lauhaksi taas sää antautui. Oli mukavaa koiran kanssa lenkkeillä pitkin kujia ja polkuja ja samalla antaa ajatusten lentää. Mietiskelin elämäni varrella tapaamiani ihmisiä. Joku jää mieleen hyvässä mielessä, joku taas aina tuo sen saman epämiellyttävän tunteen. On ihmisiä joitten kanssa keskusteleminenkin on vaikeaa. Jos yrität sanoa jotain, toinen ei kuuntele vaan tempaisee aiheen ja puhuu päälle. Jonkun ihmisen kanssa tuntuu hetkenkin juttutuokio raskaalta, joidenkin ihmisten tapaaminen taas piristää ja antaa voimia.
Pistää miettimään, minkä tunteen itse jätän tapaamiini ihmisiin? 
Jo lapsuudesta on jäänyt muistoihin muutamia ihmisiä. Edelleenkin tunnen syvää ärsytyksen ja inhon tunnetta lapsuudenkaverini äitiä kohtaan. Hän yhden ainoan kerran syytti minua syyttömästi, mutta se sattui ja jäi mieleen. Ajatella, siitäkin on jo ainakin 60 vuotta! Ja vieläkin sen muistan niin elävästi. Vielä, kun jokunen vuosi myöhemmin tämä kaverini äiti sattui kauppaan yhtäaikaa ja antoi karamellin, niin en halunnut sitä edes syödä, odotin edelleen luultavasti mieluummmin anteeksipyyntöä. 
Myönteisenä ja varmasti elämääni myönteisesti vaikuttanut tapahtuma oli se, kun koulusta palatessani bussissa joku vieras nainen sanoi: " Ihailen aina sinua nähdessäni, olet kuin iloinen enkeli." Se sanominen jäi kaikumaan korviini ja lämmöllä muistelen sitä tuntematonta naista, vieläkin. Se opetti minulle, että niin pienillä asioilla voi  saada toiselle  hyvän päivän. Varsinkin lapsille ja nuorille annettu positiivinen lausahdus voi kantaa pitkälle.
Olen rohkaistunut sanomaan ihmisille, tuntemattomillekin, jotain positiivista. Ei teennäisesti, mutta silloin, kun todella ajattelen hänestä jotain positiivista. Esimerkiksi, olin tavaratalossa ja siellä joku opiskelijapoika sovitteli yksin hieman aran ja vaivautuneen näköisenä ylioppilaslakkeja. Sanoin ohi mennessäni hänelle: Onneksi olkoon, olet päässyt ylioppilaaksi. Lakki sopii sinulle!  Sain vastaukseksi hämmästyneen kiitoksen ja todella leveän hymyn. 

Aina ei kuitenkaan mukavasta sanomisesta ole palaute samaa luokkaa. Vanha ystäväni oli päiväkävelyllä rollaattorinsa kanssa. Samaa tahtia käveli myös joku äiti pienen poikansa kanssa. Poika sanoi jokaisen auton kohdalla auton merkin. Mummo ihmetteli, että kylläpäs poika tuntee autot, vaikka on noin pieni. Äiti vastasi, että kyllä poika autot tuntee vaikka ei vielä osaa muuten puhua. Mummo kumartui pojan puoleen ja kysyi, tuleekohan sinusta isona automies kun noin hyvin tunnet autot? Poika vilkaisi mummoa sanoi sanoi: Haitta vittu!

Meitä on moneksi. Kunpa muistaisin sanoa läheisillenikin joskus jotain positiivista.